RSS

Aihearkisto: reflektointia

Tehtävä 10: bloggaamisen tarve?

Monelta osin some-kurssin tehtävät ovat minulle helpohkoja, koska olen käyttänyt sosiaalista mediaa jo jonkin verran tätä ennenkin. Näidenkin tehtävien kohdalla olen silti pysähtynyt miettimään joitain juttuja ja saanut huomata, että kurssi on tosi hyödyllinen. Muuten on esimerkiksi juurikaan enää pohtisi seuraavaa (lainaus on tehtävästä 10):

Mieti tarpeitasi: haluatko tekstiesi kautta olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa vai tarvitsetko ensisijaisesti vain julkaisualustaa teksteillesi?

Minulla on ollut Illuusioita -blogini jo kuuden vuoden ajan. Harvoin enää mietin, miksi sitä kirjoitan: se on jo osa arkeani liian kiinteästi, että alkaisin kysellä syitä sen olemassaoloon. Nyt olisi kuitenkin hyvä kohta miettiä asiaa, kun ammatillisen verkkoidentiteetin kehittäminen on mielessä.

Blogini ei ole julkaisualusta akateemisille teksteilleni, vaan paljolle muulle, ja vuorovaikutus eli kommentoijat ja lukijat ovat tärkeitä minulle. Se on nimenomaan blogi, jossa ammatiini liittyviin ylä- ja alamäkiin yhdistyy muita elämän osa-alueita. Jonathan Sternin artikkeli Blogging 101 for Academics herätteli osaltaan pohtimaan sitä, miksi haluan pitää blogia omalla nimelläni. Stern varoittaa, että omalla nimellä kirjoittaessa ei kannata mennä söpöjen kissavideoiden ajoittaista postausta henkilökohtaisempiin asioihin. Sen lisäksi, että harrastuksista tai puolisosta tai muusta kirjoittelu antaa epäammattimaisen kuvan kirjoittajasta (jos siis kyseessä yrittää olla ammatillinen blogi), kirjoitukset voidaan kaivaa koska tahansa esiin ja nostaa kirjoittajaa vastaan. Kaikki verkkoon laitettu on aina mietittävä tarkkaan. Jos kirjoittaa omalla nimellä, varoittaa Stern, tulee kuitenkin jossain vaiheessa lipsauttaneeksi jotain hupsua. Tai vähintäänkin sanomiset voidaan myöhemmin tulkita eri tavoin kuin kirjoitushetkellä on tarkoitettu.

Stern sai minut miettimään, olenko jo kuuden vuoden ajan ollut liian avoin verkkokäyttäytymisessäni. Aluksi käytin blogissani ystävistäni etunimiä, mutta palautteen jälkeen lopetin sen, ja mainitsen ihmiset nykyään nimeltä vain ammatillisissa yhteyksissä, jos niissäkään. Aiemmin kirjoitin henkilökohtaisemmistakin asioista, mutta kun sain tietää äitini(kin) osaavan käyttää googlea, muutuin varovaisemmaksi. Ehkä itsesensuurini oikeastaan alkoi nousta jo silloin, kun huomasin blogin löytyvän nimeni googlaamalla. Se ei alunperin ollut tarkoitus, vaikka en olekaan nimeä ja asuinpaikkaa missään vaiheessa salaillut.

Millaiset aiheet sitten ovat liian henkilökohtaisia? Olen melko avoin ihminen, joten joillekin minunkin kirjoitusteni henkilökohtaisuuden taso voi tuntua rohkealta. Kuitenkin voin vakuuttaa, että kaikki postaukset ovat harkittuja. Kirjoitan vain aiheista, joista voisin jutella esimerkiksi työpaikan kahvihuoneessa, kaupunkiliikenteen bussissa tai muuten julkisella paikalla ihmiselle, jota tunnen vain vähän.

Olen kirjoittanut aika raskastakin avautumista aina välillä, mutta myös iloinnut ja riemuinnut julkisesti. En ole syyllistynyt toisten ihmisten mustamaalaamiseen enkä ole kritisoinut ”työnantajaani”.

Kuusi vuotta elämässäni ollut blogi on kehittynyt minun mukanani. Se saattaa sisältää ”riskialtista” aineistoa, mutta tuntuisi melko pahalta deletoida sitä kaikkea. Haluaisin myös, että kun järjestelen tulevaisuudessa viestintäsuunnitelmani mukaisesti ammatillista verkkoidentiteettiä ja some-julkaisujani jotenkin tehokkaampaan ja järkevämpään muotoon, voisin pitää vanhatkin postaukset osana verkkominää.

Johtopäätös:

Sternin varoituksista huolimatta haluaisin liittää nykyisen blogini osaksi ammatillisia verkkosivujani. Vaikka kehittäisin blogipostauksiani jatkossa ”hillitympään” suuntaan, kulkee mukana myös vuosia pitkä blogihistoria. Siellä tuskin on kovin pahoja luurankoja, mutta jos niitä löytyisikin, niin ne otetaan sitten sellaisina kuin tulevat vastaan.

 

Avainsanat: ,

Note to self: elä niin kuin opetat, yritä edes

Eilen illalla pohdin täällä blogipostausten pituutta ja väitin, että olen kiinnittänyt asiaan huomiota tiivistämällä ilmaisuani ja esimerkiksi vähentämällä kuvia.

Tänä aamuna kirjoitin pitkän postauksen täynnä kuvia. Katso täältä.

Ei siis tällä kertaa mennyt ihan niin kuin piti. Tosin edelleen voisin puolustaa itseäni toteamalla, että myös tuon postauksen aiheesta teki mieli kirjoittaa paljon pidemmästi – tässäkin siis on ainakin ajateltu asiaa, jos sitten toiminta jäi vähäisemmäksi.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : marraskuu 21, 2012 Kategoria/t: bloggaaminen, reflektointia

 

Avainsanat: ,

Napakka ote verkkoidentiteeteistä

Seuraavassa Sosiaalinen media ja oman osaamisen markkinointi -kurssin tehtävässä pohditaan, miten työminää ja yksityistä verkkoidentiteettiä voi eritellä verkossa – tai voiko tai tarvitseeko edes?

Nyt lainaan suoraan tehtäväksiantoa, koska siinä on niin hyvä tiivistys:

Työrooliin liittyvällä verkkoidentiteetillä edustetaan omaa organisaatiota työnantajan ehdoilla.

Yksityinen verkkoidentiteetti on jokaisen omaa työhön liittymätöntä aluetta, henkilökohtaisia asioita kuten nettiostoksia, persoonallisuuden esilletuomista.

Ammatillinen julkinen verkkoidentiteetti on näistä kahdesta erillään ja voi kasvaa henkilöbrändiksi – on sinun luoma ammatillinen profiilisi omasta asiantuntijuudestasi.

(Lähde: Aalto, T., & Uusisaari, M.Y., 2010. Löydy. Brändää itsesi verkossa.)

Apurahatutkijana minulla ei ole työnantajaa, mutta edustan kyllä omaa organisaatiotani, etnologian oppiainetta historian ja etnologian laitoksessa, Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Työrooliin liittyväksi verkkoidentiteeksi, siis rooliini osana organisaatiota liittyy vain laitoksen kotisivuilla oleva esittelysivuni, jossa ei juurikaan tiedon määrällä revitellä. Kuitenkin olen tyytyväinen siihen, että minulla on tällainen sivu: kaikkialla apurahatutkijoita ei päästetä mukaan laitosten kotisivujen tietoihin ollenkaan. (Helassa moni asia on hyvin myös apurahatutkijan kannalta.)

Sen sijaan ammatillinen julkinen verkkoidentiteettini on vahvasti aluillaan. Minulla ei ole henkilöbrändiä (vielä), mutta mahdollisuus sellaiseen kenties joskus kun tunnen että enemmän brändättävää on. Ammatillinen verkkoidentiteettini on osittain lomittunut yksityiseen verkkoidentiteettiini. Koetin joskus pitää niitä selvemmin erillään, mutta huomasin, että olen niin täydesti kiinni tekemässäni työssä myös yksityiselämässäni, ettei selvää rajaa ihan joka kerta voi vetää.

Selvin ammatilliseen verkkoidentiteettiini liittyvä asia on portfolio, jonka laadin humanistisen tiedekunnan kurssilla pari vuotta sitten (terveisiä Tanjalle 🙂 ). Portfolio, jota nimitän myös kotisivukseni, keskittyy tutkimukseeni ja sisältää julkaisuluettelon ja muuta osaamiseeni liittyvää materiaalia. Väitöksen lähestyessä minun pitäisi muuttaa portfoliotani, terävöittää brändiä ja korostaa myös muuta kuin tutkijuutta – ainakin jos haluan hyödyntää tätä sivustoa työnhaussa. Se vaatii kuitenkin keskittymistä ja työtunteja, ehkä jopa ulkopuolista apua. Ainakin laitoin kirjastosta varaukseen tuon Tuija Aallon et al. kirjan Löydy. Brändää itsesi verkossa, jos se vaikka antaisi ideoita tähän.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, pidän Facebookia eniten yksityiseen verkkoidentiteettiini liittyvänä sosiaalisen median osa-alueena. Silti kavereissani on valtavasti sellaisia, joihin olen tutustunut työasioiden kautta. Facebook antaa mahdollisuuden ryhmitellä ihmisiä eri tavoin ja määritellä, mitkä julkaisut näkyvät kenellekin, mutta en ole jaksanut nähdä sitä vaivaa ainakaan vielä. Se olisi yksi mahdollisuus, mikäli haluaisin tarkentaa eroa yksityisen ja julkisen välillä.

Twitterissä seuraan lähinnä poliitikkoja, oman alan tutkijoita ja organisaatioita, viestinnän ammattilaisia sekä eri syistä kiinnostavia taiteilijoita, urheilijoita tai muita julkimoita. Twitter-profiilini on omalaatuinen sekoitus ammatillista ja yksityistä minuutta: olen linkittänyt blogipostaukset sinne automaattisesti, mutta twiittaan ehkä jotenkin asiapitoisemmin verrattuna facebookpäivityksiin. Ehkä? Vaikea sanoa.

Illuusioita -blogini kuvastaa tätä yksityiselämän ja ammatti-identiteetin sekoittumista verkossa erinomaisesti. Blogi kertoo jatko-opiskelijan tuskasta ja väitöskirjan valmistumisen iloista ja riemuista, mutta yhtä hyvin arjen valopilkuista kuten ruoasta, ystävistä, kissasta, ja ennen kaikkea lukemistani romaaneista. Minusta blogini kuvaa kokonaisuutta, jossa historian ja etnologian alan ammattilaisuus on niin vahva osa koko persoonallisuutta, ettei niitä tarvitsekaan erotella toisistaan.

Vai pitäisikö erottelun olla selvempää?

Liittyykö verkossa tapahtuvaan brändäämiseen nimenomaan viestin terävöittäminen? Pitäisikö minun jatkossa siirtää työasiat omaan blogiinsa, jota kirjoittaisin vielä avoimemmin omalla nimelläni? Jättäisin siis arkihöpinät ja kirjajutut omaan, yksityisestä minästä kertovaan blogiin, ja erottaisin työminän selkeästi omaksi aiheekseen.

Ei välttämättä huono idea, mutta vaatii vähän miettimistä ennen kuin ryntään toteuttamaan. Ja sitä opiskelua myös vähän, kuten portfolionkin kohdalla. Ai niin – tietysti portfolion ja blogin voisi myös yhdistää samaan sivustoon…

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : lokakuu 12, 2012 Kategoria/t: bloggaaminen, kotisivut, reflektointia, some-tehtävät

 

Avainsanat: , , , ,

Minä osana suomalaista viestintäkulttuuria

Edellisessä some-kurssin postauksessani pohdin tehtävänannon mukaisesti viestijäkuvaani ja vuorovaikutustaitojani. Postaus venähti, joten jätin tehtävän toisen osan toiseen päivään. Jatkokysymyksessä luonnehdittiin lyhyesti suomalaista viestintäkulttuuria, jota on kuvailtu esimerkiksi seuraavasti:

  • Asia- ja tehtäväkeskeisyys, faktoihin perustuva kommunikaatio
  • Viestinnältä odotetaan suoruutta ja rehellisyyttä
  • Tiedonhankinnassa suositaan virallisia kanavia
  • Hiljaisuuden arvostus
  • Puheenmäärän sijasta arvostetaan puheen laatua
  • Harmonian säilyttäminen ryhmässä
  • Erimielisyyden osoittamisen välttäminen
  • Suositaan pitkiä toisen puheenvuoroista irrallisia monologeja
(Sallinen, A. 2000; Pörhölä, M.2000, koonnut Minna Haapsaari – lainattu tänne kurssiblogista.)
Miten minä edustan edellä kuvattuja piirteitä? Ensivilkaisulta sanoisin, että varsin hyvin: jos tämä on suomalaista viestintäkulttuuria, niin olen kyllä kauttaaltaan sen läpäisemä.
Erityisesti minua pohdituttaa tuo erimielisyyden osoittamisen välttäminen. Inhoan ristiriitoja ja vältän riitelyä viimeiseen asti, mutta kyllä suomalaisessakin viestintäkulttuurissa uskalletaan olla eri mieltä. Erimielisyys on ok, kunhan se ilmaistaan rakentavasti. Pidetään yleisesti huonona asiana, jos joku alkaa haastaa riitaa ja esittää eriävän kantansa niin terävästi, että loukkaa vastapuolta. Sellaista tapahtuu kyllä jatkuvasti, mutta sellaista ihmistä ei kunnioiteta samalla tavoin kuin sitä, joka osaa antaa kritiikkinsä rakentavasti.
Joissain toisissa maissa on ainakin akateemisissa piireissä tapana sanoa viat suoraan ja kaihtelematta. Suomalaiset pitävät itseään suorapuheisina, mutta minusta meillä ollaan aika hyvin sisäistetty tuo rakentavan palautteen ideaali – vaikka se ei aina sitten toteutuisikaan.
Asia- ja tehtäväkeskeisyydestä sekä puheen laadun arvostamisesta määrän sijaan olen ehdottomasti samaa mieltä ja tunnistan ne hyvin oman ympäristöni viestintäkulttuureista. Mutta mikä edellisen listan asioista kuvaa eniten minua itseäni? Erimielisyyden osoittamisen välttäminen ja harmonian säilyttäminen ehkä, samoin se, että odotan viestinnältä suoruutta ja rehellisyyttä ja sellaiseen pyrin itsekin. Välillä ikävät asiat puetaan kauniimmiksi, kuten vaikeuksien sijaan haasteista puhuminen, mutta se ei mielestäni vielä tee viestinnästä epäsuoraa tai valheellista, vai eri muotoon puettua. Arvostan myös puheen laatua, en niinkään sen määrää – vaikka tietyissä ei-niin-ammatillisissa tilanteissa määrä kyllä joskus korvaa laadun, heh…
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : lokakuu 10, 2012 Kategoria/t: reflektointia, some-tehtävät, viestintä

 

Viestijäkuva ja viestintäkulttuuri

Sosiaalinen media ja oman osaamisen markkinointi -kurssin toisessa tehtävässä pyöritellään aiheita viestijäkuva ja viestijäkulttuuri. Minun pitäisi reflektoida omia vuorovaikutustaitojani. Vaikka  erilaisissa tilanteissa olen saanut pohtia omaa osaamista monelta kantilta, on vuorovaikutustaitojen analysointi vähän uutta. Mitkä ovat vahvuuksia ja missä pitäisi vielä kehittyä?

Perinteiseen tapaan tuntuu siltä, että niitä kehittämisen aiheita keksii helpommin, mutta aloitetaan silti vahvuuksista. Ensinnäkin minulla on kohtalaisen hyvät sosiaaliset taidot, mikä vaikuttaa myös vuorovaikutustaitoihin. Eräässä naistenlehdessä pohdittiin sitä, miten sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot usein sekoitetaan. Jälkimmäisessä on kyse siitä, että tulee toimeen erilaisissa tilanteissa erilaisten ihmisten kanssa, ottaa toiset huomioon, joustaa tarpeen tullen ja on peruskohtelias muille ihmisille. Sellaista normaalia käytöstä, joka ei kuitenkaan sen lehtijutun mukaan ole itsestäänselvää, etenkin jos ei ole kasvanut sisarusten kanssa ja tottunut jakamaan huomion lisäksi myös konkreettisia asioita. Sosiaalisten taitojen pohjalta ponnistavat myös vuorovaikutustaidot: osaan tervehtiä ihmisiä ja esitellä/esittäytyä, osaan kysyä ja vastata, tulen toimeen myös tuntemattomien ihmisten kanssa ja osaan sanoa kassahenkilölle kiitos ja näkemiin. Ovatko nämä peruskäytöstapoja vai vuorovaikutustaitoja? Mitä mieltä sinä olet?

Toinen vuorovaikutusvahvuuteni liittyy viestin perille saamiseen. Kirjoitan paljon ja saan mielestäni viestin perille kirjoitetulla tekstillä, huolimatta siitä että jaarittelen (siitä kohta lisää). Olen myös esiintymistaitoinen: osaan puhua selkeästi, pysyä aikataulussa ja esiintymisjännityksestä huolimatta nautin yleisön edessä olemisesta. Jos tehtäväni on viestiä jokin aihe, niin mielestäni saan sen kyllää menemään perille joko puhumalla tai kirjoittamalla.

Kolmanneksi haluaisin nostaa esiin aiheen, jossa ollaan vahvuuden ja kehittämistarpeen rajalla. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kuuleminen ja kuunteleminen ovat kaksi eri asiaa. Aina välillä huomaan, etten kuule enkä kuuntele, mutta olen yrittänyt opetella kuuntelemisen taitoa. Pienellä asialla, pienen hetken kuuntelemisella voi olla paljonkin merkitystä sille toiselle ihmiselle – vain vähällä vaivalla voit olla arvokas toiselle. Tämä on kuitenkin asia, jossa en koe olevani vielä valmis – pidän silti vahvuutena, että olen tiedostanut asian ja kiinnittänyt siihen huomiota.

Entäs ne heikkoudet? Yhden jo mainitsin: monisanaisuus. Jos minulle annetaan puheenvuoro, puhun paljon, ja jos kirjoitustilaa on, myös tekstiä syntyy, välillä liiankin kanssa.

Erityinen vuorovaikutustaitojen heikkous, joka minua välillä harmittaa kovastikin, liittyy reagointinopeuteen. Vuorovaikutustilanteissa en aina ehdi mukaan, joten kun saan mietittyä mitä aion sanoa, aihe on jo usein muuttunut ja joudun palauttamaan keskustelua taaksepäin. Ei näin aina käy, mutta toisinaan hitauteni aiheuttaa harmitusta.

Ehkä hitauteen liittyvä heikkouteni on liika väistäminen. Erityisesti ryhmätilanteissa en aina ota omaa tilaani, vaikka sanottavaa olisi, vaan annan muiden puhua. En pidä keskeyttämisestä, mutta toisinaan on vain pakko keskeyttää joku muu, jos meinaa saada oman äänensä kuuluviin. Toisaalta olen kyllä huomannut, että vuorovaikutusroolini vaihtelee. Tilanteissa, joissa puheelle on tilaa ja kilpailu puheenvuoroista ei ole kauhean kovaa, saatan kommentoida paljonkin ja häärätä ”suuna päänä” luomassa puheliasta vaikutelmaa. Vasta sitten, kun keskustelu käy vilkkaana, minä tunnen itseni araksi ja vetäydyn omiin oloihini.

Miten nämä vahvuudet tai heikkoudet voivat näkyä eduksi/haitaksi sosiaalisessa mediassa? Ainakin tekstien pituus on haitaksi. Kuten kurssin keskustelussa vuorovaikutuksesta todettiin moneen kertaan, kukaan ei jaksa lukea pitkiä tekstejä verkosta (onneksi olkoon jos olet jaksanut tänne asti tässä postauksessa). Reagointihitaus saattaa somessa ollakin hyve, sillä vaikka some on nopeuttanut viestintää, se antaa silti mahdollisuuden vastata vasta huomenna tai parin tunnin kuluttua – toisin kuin kasvokkainen viestintä. Harkinta-aika tekee minulle hyvää!

Yhteenvetona voisi todeta, että minun tulisi kehittää vuorovaikutusosaamisessani tiivistämisen jaloa taitoa, joka varmaankin kehittyy harjoittelemalla. Myös toisten kuuntelemisen taito on jatkuvasti kehitettävä asia, jossa kukaan ei varmasti koskaan tule valmiiksi.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : lokakuu 9, 2012 Kategoria/t: reflektointia, some-tehtävät, viestintä

 

Avainsanat: ,

 
%d bloggers like this: